"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja surumielisesti.
"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi, että he nauravat minulle — se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla tapahtui… maksan minä mieluummin…"
"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon kääriytyneenä kuin kerä.
Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä. Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.
"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä… mutta minun, minunhan täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat minua?"
Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä päänsä alle.
"Minä tunnen ne nyt kaikki…"
"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.
"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa — ja sen vuoksi olet sinä minun tielläni —"
"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.