Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.
"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita — en minä voi auttaa sinua — en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi…"
Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.
Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta, vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:
"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle. Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa… Semmoinen ei sovi minun luonteelleni… minä olen vain pakottanut itseäni siihen… teeskentelin vain… luulin sitä myötätuntoisuudeksi… mutta se oli pelkkää mielikuvittelua… Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen kenellekään… en yhdellekään ihmiselle…"
"Senkötähden, että minä… että minä olen juutalainen?" kysyi Kain hiljaa.
Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen sydämensä pohjasta.
"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme edessä."
"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.
"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun, ymmärrätkö… eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen… Käsitä minut oikein… kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon…"