"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa mukanaankin kaikkialle… eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo! Senkin nelisilmäinen kummitus!"
Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan. Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.
Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.
"Näes!… Vai sillä tavalla se on!… Aija!" huomautti hän aina väliin, mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.
"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, — jos joku ihminen, jolla on paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan vastaamme, — olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"
Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.
Minua puistutti tahtomattani.
"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."
"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi. Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa, vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan… Oikeus! Tässä on minun oikeuteni —" Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen — "eroitus on vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!…"
Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla tuulellansa.