"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä, ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty, on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla on perusteensa vatsassa… Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin."
Hän vaikeni.
"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni juureen… Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä. Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa… ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p—le vieköön. Ja talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, — jukolauta, niitä minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!… Ne minä oikein kääntäisin nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan sitte!…' niin sanon: 'Mitä?… Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' — 'No, enhän minäkään niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"
"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia nälkiintyneitä raukkoja".
"Nälkiintyneitä raukkoja!… Se on oikein niille, niin se pitää ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän kärsi nälkää!… minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää. Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni, osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa, jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!… Ah, mutta kaikki nämät ovat vain sivuasioita… Tuhat ruplaa ja kapakka… se olisi jotain se!…"
Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi koko kapineen mereen.
Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.
"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi, lörpöttelijä!"
Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte sen kauas mereen.
Minun täytyi nauraa!