"Ole tuossa jo! Tule!"
"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle: 'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, — ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta päivältä'. Ja siitä seuraa sitte…"
"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme kenties illallisen palkaksemme."
"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule… Ei siitä reisusta kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla. Kirottu vastoinkäyminen."
Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä koomillisesti.
"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."
Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla sekoitettuun hiekkaan.
Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä… Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä pölyämään.
Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.
"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.