"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."
"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään liikuttamatta.
"Lähdemme tietenkin!"
"Eteenpäin mars, sitte… Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen! Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani nielaiskoon sen maa!"
"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."
"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko? Niinhän se oli?… Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"
"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"
"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."
"Miksikä ei olisi?"
"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä. — 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän lanttimme!'… Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme…"