Heikko kuorsaus oli vastauksena.
… Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan…
Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin. Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain, kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.
Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista…
Jemeljan Piljaj.
"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on kuoliaaksi nälkääntymäisillään."
Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä. Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot, jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.
Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä, verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea, hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin pystyyn ja sanoin Jemeljanille.
"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen…"
"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.