"No niin … Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut se oikea kumppani minulle — miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun…"
"Hyvästi!"
"Mene nyt!"
Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää rinnalle valahtaneena.
Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle, jota yön varjot alkoivat peittää.
Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.
Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:
"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"
Artem oli vaiti.
"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä — "Artem! Ehkä te vain sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka minä silloin… mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne… mutta minä tulin…"