"Ja kun hän hymyili, sulin minä kerrassaan ja — puh! heittäydyin polvilleni hänen eteensä. 'Neitiseni, neitiseni', sanoin minä! j.n.e. Mutta hän, veliseni, hän tarttuu molemmilla käsillään minun päähäni ja katsoo minua silmiin ja hymyilee… aivan kuin muotokuva seinällä! Hänen huulensa vapisevat, hän tahtoo sanoa jotakin, ja lopuksi rohkaiseekin mielensä ja virkkaa: 'Myöskin te, ystäväiseni, olette onneton niinkuin minäkin! Eikö totta? Sanokaa minulle, ystäväni!' — Siten veliseni, siten se kävi! Eikä sekään vielä ollut kylliksi — hän suuteli minua myöskin tähän otsalle, veliseni — tähän, ymmärrätkö? Ah, kautta Jumalan, kyyhkyseni, suloisempaa ei minulle ole tapahtunut koko ijässäni, ei kaikkina niinä neljänäkymmenenä ja seitsemänä vuotena, jotka olen elänyt — uskotko sen? Ja mitä varten minä olinkaan mennyt sinne sillalle? Ah, henkeä, henkeä…"
Jemeljan vaikeni ja nojasi päätänsä käsiinsä. Hänen omituisen kertomuksensa valtaamana en minäkään löytänyt sanoja, vaan katselin hiljaa aaltoilevaa merta, joka muistutti rauhallisesti nukkuvan jättiläisen rintaa.
"No", jatkoi Jemeljan, "vihdoin nousi tyttö ylös ja sanoi minulle: 'Tule kotiini!' Me lähdimme yhdessä. Minä tuskin tunsin jalkoja allani, mutta hän kertoi minulle koko historiansa. Hän oli vanhempainsa ainoa tytär, isänsä oli kauppamies; häntä oli luonnollisesti hyvin hemmoteltu. Ja sitte tuli ylioppilas, joka antoi hänelle tunteja, ja he rakastuivat toisiinsa. Sitte poika matkusti pois ja tyttö jäi häntä odottamaan… Suoritettuaan tutkintonsa tulisi poika noutamaan tyttöä, siten olivat he sopineet. Mutta poika ei tullutkaan, vaan lähetti tytölle kirjeen: 'Sinä et ole tarpeeksi hyvä minulle', ja niin edespäin. Se luonnollisesti suretti tyttöä — ja hän päätti tehdä tuhmuuden, tuo kultunen. Kaiken tämän hän jutteli minulle, ja sitte me saavuimme sen talon portille, jossa hän asui. 'Hyvästi nyt, ystäväiseni!' sanoi hän. 'Huomenna minä matkustan täältä. Tarvitsetteko rahaa? Sanokaa vain, älkää yhtään ujostelko.'"
"'En!' sanoin minä, 'suuret kiitokset, neitiseni, mutta minä en tarvitse mitään.' — 'Oh, ystäväiseni, ota vain!' kehoitti hän. Mutta vaikka minä olin aivan nälkiintynyt ja rääsyinen, en kuitenkaan tahtonut ottaa häneltä mitään. Rahat eivät minua nyt liikuttaneet, veliseni. Ja kun me sanoimme jäähyväiset toisillemme, sanoi hän minulle: 'Milloinkaan elämässä en sinua unhota! — Aivan vieras ihminen — ja kuitenkin käyttäytyy kuin tosi ystävä minua kohtaan'. — No, jaa, mikä on ollut, se on ollut!" lopetti Jemeljan yht'äkkiä ja pyörähytti itselleen uuden paperossin.
"Hän meni taloon sisälle", jatkoi hän sitte. "Minä istuin penkille portin viereen. Tunsin itseni niin surumieliseksi. Yövartia tuli. Halloo! — Mitä sinä täällä lurjustelet?' kirkui hän minulle. 'Aiot varmaankin varastaa jotain!' Nämä sanat pistivät minua sydämeen kuin neula. Löin häntä vasten suuta, niin että mäjähti. Siitä tuli hirveä melu ja viheltäminen… mars poliisin luo! Kernaasti minun puolestani, se on minulle aivan saman tekevä. Istuuduin tyyneesti alas penkille jälleen, enkä edes ajatellutkaan karata tieheni. He veivät minut poliisivahtikonttoriin, mutta aamulla pääsin pois."
"Minä tulen Pavel Petrovitshin luo. 'Missä sinä olet vetelehtänyt?' kysyy hän nauraen. Minä katson häntä ja huomaan — se on sama ihminen kuin eilenkin ja kuitenkin olen minä näkevinäni jotain uutta hänessä… No, minä kerron hänelle kaikki niinkuin se on tapahtunut. Hän kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi sitte: 'Te olette suuri pässi, Jemeljan Nikitish, ja tyhmeliini lisäksi. Kenties on se parasta, että te niin pian kuin mahdollista katoatte minun talostani!' — Mitä muutakaan oli minulla neuvoa? Hänellähän oli oikein! Minä siis menin matkoihini ja sillä hyvä. — Siten, veliseni, oli sen historian laita!"
Hän vaikeni ja ojensihe pitkälleen maahan sekä pistäen kätensä päänsä alle, alkoi tirkistellä ylös tummaa tähdikästä taivaslakea kohden. Ympärillämme oli hiljaista. Aaltojen loiske tuli yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi ja kuului lopulta korviimme ikäänkuin heikolta huokumiselta.