"Mitä tämä merkitsee, mietin. Makasin maata vasten puristautuneena aivan hiljaa ja vapisin oka jäsenestäni… Mihin oli minun kiukkuni kadonnut? Hän kulkee suoraan minua kohden — milloin hyvänsä saattaa hän astua päälleni — lakkaamatta vaikeroiden: 'Minkätähden? minkätähden?'"
"Yht'äkkiä — pumps! — heittäytyy hän maahan aivan viereeni ja alkaa ruikuttaa niin sydäntä särkevästi, ett'en voi sitä kertoa, veliseni. Hän itkee ja itkee, ja minä tulen suruiseksi."
"Mitä nyt on tehtävä? Parasta olisi luikkia tiehensä, mutta minä en uskalla liikutella itseäni."
"Erään kerran tuli kuu näkyviin pilvien lomasta ja paistoi niin kirkkaasti, että minä oikein säikähdin. Nojasin päätäni käsiini ja katselin häntä… ja silloin, veliseni, laputtivat kaikki suunnitelmani hiiteen. Minä tirkistelen sinne ja saan sydämentykytyksen nähdessäni, että hän on aivan nuori tyttö, melkeinpä vielä lapsi… Hienot, pienet kasvot ja sirot hiuskiehkurat poskilla. Suuret silmät katselivat niin omituisesti ja hentoset olkapäät tärisivät. Ja silmistä valui suuria kyynelpisaroita."
"Silloin, veliseni, valtasi minut sääli kokonaan. Minä yskin tehdäkseni itseni huomatuksi, ja hän parkaisi kimakasti: 'Kuka se on? Kuka se on?' Hän näytti aivan puolikuolleelta säikähdyksestä. No, minä ponnahdin ylös ja lohdutin häntä: 'Se olen minä', sanoin… 'Kuka te sitte olette?' kysyy hän edelleen ja siristää pelokkaasti silmiänsä sekä vapisee kuin haavan lehti. 'Kuka te olette?'"
Jemeljanin täytyi tahtomattaan nauraa keskellä kertomustansa.
"'Kukako minä olen, kysytte te. Ennen kaikkia älkää peljätkö, neitiseni! En minä tee teille pahaa. Minä olen — vaaraton ihminen, kulkuriraakki, kuten näette.' Enhän minä voinut hänelle sanoa, että minä olin kauppamiestä vaanimassa. Ja hän vastasi: 'Minulle on se saman tekevää — minä olen tullut tänne hukuttaakseni itseni'. Ja sen hän sanoi sellaisella äänen painolla, että oikein selkääni karmi — liian vakavasti hän, veliseni, puhui. No, mitä oli tässä tekeminen?"
Jemeljan oikaisi kätensä minua kohden ikäänkuin aivan avuttomana, sekä katseli kasvoihini nauraen leveätä, hyvänsävyistä naurua.
"Minä, veliseni, aloin puhua ja puhua. Mitä minä sanoin, en enää muista, mutta puhuin niin, että itsekin rupesin kuultelemaan… enin luultavasti siitä, että hän vielä oli niin nuori ja niin kaunis… Sillä mitä tuohon viimemainittuun tulee, niin oli hän todellakin harvinaisen kaunis tyttö… Ah, veliseni mitä minun pitikään vielä sanoa… Liisa oli hänen nimensä… Minä niin muodoin puhelin hänelle — taikka kenties oli se sydämeni, joka puhui, ja hän katselee minua niin läpitunkevasti, niin vakavasti ja hymyilee yht'äkkiä!…"
Jemeljan oikein kiljui itkun sekaisella äänellä sekä huitoi nyrkeillään ilmaa.