"No niin, minä menin siis hänen luoksensa ja sanoin: 'Kuules, Pavel Petrovitsh, sinun täytyy auttaa minua!' — 'Kyllä', tuumaili hän, 'sen minä kyllä voin tehdä. Ihmisen pitää auttaa kanssaihmistänsä, erittäinkin jos he ovat samaa verta. Sinä saat asua, syödä ja juoda minun luonani — siksi kun saat jotakin tointa.' Teräväpäinen, tämä Pavel Petrovitsh, saat sen uskoa, veliseni! Minulla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan, ja hän piti myöskin paljo minusta. Toisinaan hän istui tuntikausia tiskinsä takana ja luki ääneen jotakin kirjaa, jossa kerrottiin ranskalaisista ryöväreistä — kaikissa hänen kirjoissaan puhuttiin ryöväreistä — ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ihmeellisiä olentoja ne olivat ja ihmeellisiä tekoja ne tekivät. Ja kun jollekin niistä kävi huonosti, tapahtui se aina suurenmoisella melulla. Milloin näyttivät ne vajoovan lietteeseen, niin että ainoastaan pää ja kädet näkyivät, milloin taasen ne olivat pinnalla — kunnes vihdoin äkisti kirjan lopussa pyöveli sai heidät käsiinsä ja ja silloin — hopsis! paholainen heidät korjasi!"
"Pari kuukautta istun minä siten Pavel Petrovitshin luona ja kuuntelen hänen ryövärihistorioitansa sekä muita juttujansa. Ja minä näen, kuinka epäilyttäviä olentoja hiipii hänen luoksensa ja kulettaa hänelle pelkkiä loistavia kauniita kapinetta, pieniä kelloja ja rannerenkaita ynnä muita sen tapaisia esineitä — ja minä sanon itsekseni, ett'ei sen tapaisessa ahväärissä ole unssin vertaa järkeä. Kun sellainen munsööri on varastanut jotain, niin antaa Pavel Petrovitsh hänelle korkeintaan puolen hintaa siitä ja sittekin on se hyvin maksettu. Ja sitte kuuluu heti: 'Hoi, viinuri! Pinoa pöytään, mitä parasta löytyy!' Ja niin menee kaikki tyynni humussa ja sumussa, ei kopeekkaakaan jää jälelle. Ei, ukkoseni, kaikki tämä on vaan joutavaa. Sitte joutuu yksi kiinni ja toinen laahataan oikeuden eteen… ja mistä syystä? Vaivaisen sisäänmurron takia, jossa on varastettu sadan ruplan arvosta!… Sadan ruplan! Ikäänkuin maksaisi vaivan panna henkensä ja vapautensa alttiiksi sadan ruplan takia!"
"Minä sanon sentähden Pavel Petrovitshille: 'Pavel Petrovitsh, tämä on joutavan päiväistä hommaa, joka ei ole sen arvoista, että siihen kannattaisi puuttua.' — 'Hm', arvelee hän, 'saatat olla oikeassa! Mutta myöskin on asian laita niin, että kana noukkasee ensin yhden, sitte vasta toisen jyvän. Ymmärrettävää on, että jos oikein ajattelee asiaa, niin ilmenee tämän laatuisessa liikkeessä oman arvon tunnon puute, sillä sen, joka pitää arvostansa, ei pitäisi tahrata käsiänsä kopeikan varkaudella. Semmoista ei saisi tosiaan tapahtua.' 'Se on aivan samanlaista', tuumiskelee hän, 'kun jos minä, joka olen eurooppalaisen sivistyksen saanut henkilö, myisin itseni sadasta ruplasta.' Ja sitte rupesi hän esimerkkien avulla selittämään minulle, kuinka sellaisen ihmisen, joka tuntee oman arvonsa, pitäisi käyttäytyä. Kauan puhelimme me siten, ja vihdoin sanoin minä hänelle: 'Pavel Petrovitsh, olen jo pitkän aikaa ajatellut koetella onneani sillä alalla, ja koska teillä on elämän kokemusta, pyytäisin teiltä neuvoa siinä suhteessa.' — 'Hm', sanoo hän — 'minä mielelläni neuvon sinua. Sinun pitäisi ryhtyä johonkin suurempaan ahvääriin, mutta aivan yksinäsi ilman kenenkään muun apua. Tässä on esimerkiksi kauppamies Oboimoff, hän matkustaa näinä päivinä aivan yksinään kotiinsa metsämailta. Kuten tiedät, on hänellä aina paljon rahoja mukanansa, sillä hän tuo viikon ansiot metsäkonttoorista. Kolme sataa ruplaa ja enemmänkin tulee siellä päivittäin. Hänen täytyy kulkea Vorsklan yli ja silta sattuu olemaan nyt juuri hiukan rikki… Mitä sinä siitä sanot?'"
"Minä mietein. Oboimoff oli sama kauppias, jonka konttoorissa olin työskennellyt. Asialla oli siis kaksi hyvää puolta — ensiksi voisin täten kostaa hänelle ja toiseksi olisi siinä ansaittavana kelpo rahat. 'Saan kai nukkua ensin, ennenkuin päätän?' sanoin minä. 'Luonnollisesti', vastasi Pavel Petrovitsh."
Jemeljan vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitte hitaasti kieritellä paperossia itselleen. Väririkas iltarusko oli miltei sammunut, ainoastaan kapea ruusunpunainen nauha, joka sekunti sekunnilta vaalenemistaan vaaleni värjäsi vielä tuskin huomattavasti erään höyhenpilven reunaa, joka seisoi tummalla taivaslaella liikkumattomana, ikäänkuin väsyneenä. Arolla oli hiljaista ja synkkämielistä, ja laineiden hiljainen, yhtämittainen loiskunta saattoi yksitoikkoisella hellämielisellä säveleellään vielä huomattavammaksi tämän surumielisyyden ja hiljaisuuden. Kaikilta suunnilta tuli omituisia, harmaita varjoja hiipien, ja ne leijailivat äänettömästi tuolla tasaisella päivän helteen uuvuttamalla arolla, joka nyt lepäsi syvässä unessa. Meren kohdalla tuli näkyviin säteileviä tähtiä yksi toisensa perään, ja ne näyttivät niin loistavan uusilta ja kirkkailta, ikäänkuin olisivat ne vasta eilen tehdyt varta vasten koristamaan tätä sametin sinistä etelämaalaista taivasta.
"Jaa veliseni", jatkoi Jemeljan kertomustansa, "minä siis tarkoin harkitsin asiaa ja menut sanottuna yönä vaanimaan pensaistoon Vorsklan rannalle. Otin mukaani kahdentoista naulan painoisen rautakappaleen. Oli lokakuun loppupuoli, kuten muistelen, Se yö oli ikäänkuin nimenomaan hankettani varten laadittu — pimeä niinkuin ihmissydän… Parempaa paikkaa en liioin olisi voinut toivoakaan. Se oli juuri sillan vieressä. Sillasta oli pari lautaa poissa, niin että kauppamiehen oli pakko ajaa hiljakseen. Minä siis makaan siellä ja odotan täynnä kiukkua ja ilkeyttä, niin täynnä, veliseni, että sitä olisi riittänyt kymmenenkin kauppamiehen varalle. Ja minä kuvittelin asian niin yksinkertaiseksi, ett'en olisi voinut yksinkertaisempaa ajatellakaan, — yksi isku vaan ja hän olisi hengetönnä?…"
Jemeljan kohosi seisaalleen.
"Niin", jatkoi hän, "siellä minä sitte makasin, näetkös, ja minulla oli koko suunnitelma siinä päässäni: yksi ainoa moksaus vaan — ja rahat ovat minun! Puh — ja kaikki on ohi…"
"Sinähän olet sitä mieltä, että ihminen itsessään on vapaa, että hän voi päättää kokonaan oman tahtonsa mukaan. No olkoon niin veliseni. Mutta sanopas minulle, mitä sinä huomenna tulet tekemään? Vapaa — ha ha! Tyhmyyksiä! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä josko huomenna menet oikealle taikka vasemmalle. Hm — jaah… Minä siis makasin ja odotin sitä harkitsemaani — mutta tulikin kokonaan jotakin toista. Eikö ole kiusallinen juttu?…"
"Vihdoin näen minä nimittäin jonkun tulevan kaupungista päin. — Hän näytti olevan juovuksissa ja horjui; hänellä oli sauva tai jotakin sen tapaista kädessään. Ja hän puheli jotain sekavaa itseksensä sekä itki; minä kuulin selvään, kuinka hän niiskutti. Kun hän tulee lähemmäksi huomaan minä, että se onkin nainen! Tuhat tulimmaista, manailin, kirottu noita, tulepas tänne vain! Sinut minä saippuoin kelpo lailla! Mutta hän tuli sillalle ja kirkasi yht'äkkiä: 'Oi, rakastettuni, minkätähden teit minulle tämän?' Sanon sinulle, veliseni, että se kiljahdus kävi läpi luitteni ja ytimieni."