He istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan ja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta, talon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne näkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli kolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli toverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja sen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä heidän huomiotaan veti puoleensa.
Pitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin hyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän ällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä. Seisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä ja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat, juovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat. Hikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee niiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset…
— Kuule, kuule! — puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja lakkaamatta helistellen laseja. — Mitä sinä täällä? Mene pihalle! Muuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!…
— Kas vaan, ai, ai! — ajatuksissaan huudahti Ilja lempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena ravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja riiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin iloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä haukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella ja huusi vihaisella äänellä:
— Ptruu, perkele!
— Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa oli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä paistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo kahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun sitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään sanoen:
— Mitä joutavia!… Minkä sille teet? Kärsi!… Ohi menee!
— Kun minä vaan lähden ja annan oikein! — uhkaili kyyneltensä lomasta Ilja.
— Koetappas vaan! — ankarasti virkkoi setä. — Et millään ehdolla saa sitä tehdä!…
— Mutta kun hänkin!…