Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P. Gratsheff".
"Ajatus kolkki kuin korppi musta
Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta.
Toiveet häipyivät aikoja pitkin,
Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",
kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän "virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä tunki hänen sydämeensä.
"Ja sydän syttyi toivehin sykkimään,
Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen…"
Lunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.
"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut höyhentävät!…" Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän äkkiä toisella tavalla:
"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin… tässä nyt tulin! Antakaa anteeksi…"
"Minkätähden?" — kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä sanomalla jurosti ja päättävästi:
"Hän ajaa minut pellolle…" Sitten luki hän kateellisesti ja vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.
"Se on ylpeä… Katsoisi sillä omalla tavallaan… eikä siinä auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen…"