"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan", — huusi hän väännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä maiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla huulillansa. "Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin pirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan tällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi — minä olen soittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä soitin alttoa; oboe istui arestissa — minä puhalsin oboeta; rumpupasuuna sattuu sairastumaan — no kukas nyt hänen sijallensa? Sutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne! Tam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo tänne heti paikalla saatavani!"
Ja pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot silmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä paksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu ihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:
"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä tähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?" Hän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta kohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: "Jospa minä noudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!"
"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun lähetetään poliisi?!" — kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän niskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi kiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, — oli kesä ja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin kunnollista leipojaa.
Tämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan ja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli "numeroita", kuten hän itse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun osakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.
Eipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain kuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:
"Nyt, sotamies", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä loistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin — "no nyt, sotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!"
"Mitä vielä, lörpötyksiä?!" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa mukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.
"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali", riemuitsi isäntä.
"Mihin retkelle?" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa aavistaen.