"Maksim", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. "Sehän on kauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi… ja nyt Stenjka! Oh, sellainen kohtalo!… Hän oikein sylki ulos hampaansa!… Oh!…"
Hän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt hampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä kohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me molemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet esille kauheita kidutustuskia lukiessamme.
"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta", pyyteli minua Konovalov nostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. "Ja näytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?"
Minä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. "Ja sillä tavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?' Ja kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä Jumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh… hampaat! Mutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan kiitos, että edes mestaavat ihmisen!" Hän lausui ilonsa tästä mestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että minä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin palavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.
Koko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme koko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä on tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla barytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen perästä laulunsa.
Siitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.
* * * * *
Minun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle "Stenjka Rasinin kapinaa", sen jälkeen luimme "Taras Buljbaa" ja "Köyhiä ihmisiä". Taras myöskin miellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan himmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen tehnyt. Mutta "Köyhien ihmisten" — kirjeitten muodossa kirjoitetun romaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli kieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella kannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.
"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! — Hän mielistelee vanhaa ukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies — senkin variksen pelätin… Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä lähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat… Parasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole liikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?"
Muistutin hänelle romaania "Podlipomisit", jossa kerrotaan melkein samallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.