"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä ihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä… he kirjoittavat vaan kirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä — ainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka — kas, he ovat aivan jotakin toista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa! Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat kyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi — eikö totta?"
Hänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen mielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan — ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet ymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet Stenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas etelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa, vaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten maan.
Kun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle suurta surua.
Minä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän ajattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei Konovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta mutkitta pois sankariensa joukosta.
"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei mitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan maassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia! Stenjka — kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei ole mikään sankari — häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa lukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka? Koeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi on, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa."
Pyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme hieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme "ulos vapaaseen ilmaan", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti oleskella "lasitehtaassa". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta syystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä kaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli vaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän aikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana, puoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä akkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista karkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.
Joka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa saamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä järkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä, ja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta kokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli se katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille kodittomille ihmisille.
Tällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia, nälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa ja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen vuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja ostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon "valmistettua ruokaa" — maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa. Sillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot "lasiväelle", kuten Konovalov heitä nimitti. — He palkitsivat anteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin, sydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen mitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin palanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat pistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos teki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä omintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan. "Lasi-ihmiset" rakastivat omalla tavallaan meitä — minä luin usein heille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja miettiväisinä kuuntelivat lukemistani.
Näiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus hämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella heidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan väitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut riitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään kummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta herättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan, kertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe kertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä päätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä "lasiväki" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys kuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.
"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?" huudahti kertoja.