"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo! Silloinkin kun näet, että hän valehtelee — täytyy uskoa häntä, s.o. kuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä valehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja minkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme? Ainoastaan likaista… Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?"
"Niin on", myönsi kertoja. "Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä takia sinä pudistit päätäsi?"
"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä kerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi ohikulkevien ihmisten — eikä sinun itsesi — muodostaneen koko sinun elämäsi. No — missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole käyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen — sano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me aina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita siis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä, niin olemme kai mekin estäneet muita elämästä — eikö niin? Kuinka voi selittää tämän asian?"
"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä kenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä…" vastattiin hänelle.
"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?" sanoi Konovalov voitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi ennen häntä: "Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää, jos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole onnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa turvamme elämässä — on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme — sen me hyvin tiedämme."
Häntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat oikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään, että meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä kaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.
Oli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja vielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä ja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan ihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti oman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä olioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen toisiansa.
Tällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja minä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin "lasi"-ihmisten luota pilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.
Kerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja erään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme viettää yömme parinkymmenen "lasi"-toverimme kanssa poliisiasemalla. Välistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä, vaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa oli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä kaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan ainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten lueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov syvämietteisellä äänellä:
"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!" Ja me heittäysimme selällemme ja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme me lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme maan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli… Sitten kietoi sininen taivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän sumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta irtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen puoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me äänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.