Sillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten takaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä olostamme luonnon yhteydessä.
Konovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella — ainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona kedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman rauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen sielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi huoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:
"Ah… Kuinka kaunista!" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa enemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa värssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta ylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin todellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.
Runous menettää — kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja välittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.
* * * * *
Pari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja luimme paljon. "Stenjkan kapinaa" luin minä hänelle niin usein, että hän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu sivulta alusta loppuun.
Tämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut tunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas hyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:
"Voi sinua, senkin vojevodi!"
Epäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi veljeksi, hiivaa hän kutsui "Stenjkan ajatuksiksi", Stenjkan nimellä hän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.
Kapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin kyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin kanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.