Minä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin Filipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta, mutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.
Silloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä leipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä kuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:
"Anteeksi…"
"Ketä te haette?" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa partaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.
"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?"
Hän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo suoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta näkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset kasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku kuoppia.
"On kyllä", vastasin minä hänelle.
"Täällä minä olen, täällä minä olen!", lausui äkkiä jotenkin äänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin vieraan luoksi.
"Sasha-kultaseni!" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.
He syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen puoleen.