"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä sitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti vaan eteenpäin…" lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä kynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.
"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa lopun päivästä tälle vieraalleni… Missä sinä, Kapa, asustat?"
"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne."
"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla… täällä leivotaan leipää… ei täällä mitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija jostakin paikasta… vaikka hotellista. Lähdetään."
Ja he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä odottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua. Hämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen tunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni suurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka iloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan happamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.
"Mistä on kysymys?", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni mielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman kanssa.
"Ei mistään", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.
"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut", väitin minä vastaan.
"Mitä sitten?" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan makaamaan lavitsalle. "Nainen… nainen… Hän on myöskin nainen — siinä koko juttu."
Sain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle jonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin seuraavaan tapaan: