"Sanoinhan jo, että hän on nainen! Ja jos minä en olisi sellainen hölmö kuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö? No… Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen! Tietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua, nauraa… siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten luotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei sovi meille, vaikka en ymmärrä miksi… Tämäkin Kapitolina… no… mitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun — se tahtoo sanoa minun — kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni lellikkisi… Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni, sanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten on mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan, toiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen maankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta hän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki kisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella vaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on vaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse… Sanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin, sillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan opikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon hänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa kiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi, häpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin vähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee minua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta, jossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen narri. Hyi… P——le!… No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?"
"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin minä.
"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi sääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan … eikö jokainen ohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin… ynnä muuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä enää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä jo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut rahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen en kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole ensinkään hyvä asia… Mutta mitä tehdä? Minä en voi!"
Ja hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa "en voi", nousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä partaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja syljeskellen.
"Maksim!" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. "Jospa sinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä takia minä… ah! Mene, veliseni!"
"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?"
"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen kaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha tauti!"
"Mutta eihän se ole totta?", saroin minä nauraen.
"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi sinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan naisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?"
Hän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta jokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän vaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen iloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun täytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän vaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä: