"Ei mitenkään."
Näkyi selvästi, että hän ei halunnut puhella. Otaksuin, että hän ei kauvan tulisi olemaan sellaisessa mielentilassa, enkä ruvennut sen vuoksi vaivaamaan häntä kysymyksilläni. Ja koko sen päivän oli hän vaiti, lausuen ainoastaan silloin tällöin välttämättömyyden pakosta jonkun katkonaisen työtä koskevan lauseen minulle. Enimmäkseen kulki hän edestakaisin leipomon lattialla synkkänä ja samanlaisin samein silmin kuin ennenkin. Jotakin näkyi sammuvan hänessä, hän teki työtänsä hitaasti ja veltosti aivan kuin ajatustensa kiinnipitämänä. Yöllä kun olimme jo panneet uuniin viimeiset leivät ja valvoimme peläten niiden saavan liian kauvan paistua, sanoi hän minulle:
"No, lueppas vähän Stenjkasta."
Kun kuvaus kidutuksesta ja mestauksesta herkytti enimmän hänen mieltänsä, aloin minä lukea hänelle juuri sitä paikkaa. Hän kuunteli maaten selällään lattialla ja tuijottaen silmiään värähyttämättä mustaan kattoon.
"Stenjka kuoli… Sellaisen ihmisen he saattoivat tappaa", alkoi Konovalov hitaasti puhua. "Kuitenkin siihen aikaan kannatti elää. Vapaana! Silloin oli tilaa… saattoi hengittää. Mutta nyt vallitsee kaikkialla hiljaisuus, rauhallisuus… järjestys… Ja jos oikein tarkastaa, niin on liian rauhalliseksi tullut elämä. Kirjoja, kouluja. Ja kuitenkin elää ihminen turvattomana, eikä kukaan häntä ohjaa. Syntiä häntä on kielletty tekemästä, mutta mahdotonta on elää aivan synnittömänä. Sen takia on kaduilla järjestys, mutta sydämessä — sekamelska. Eikä toinen ihminen ymmärrä toista ihmistä."
"Sasha! Mitenkä sinun kävi Kapitolinan kanssa?" kysyin minä.
"Mitä?" sanoi hän. "Kapkan kanssa. Lopussa… sillä hyvä." Ja hän viittasi päättäväisesti kädellään.
"Lopetit siis?"
"Minäkö? Ei… hän itse lopetti."
"Millä tavoin?"