"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla totu… en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä… tein työtä Kaspian merellä, kalastamoissa… ja sellaisilta avaroilta työmailta … Bums… tähän luolaan!"
Surumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen tarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen vaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta surusta… Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui tukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle… Nojaten selällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja hypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin syrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän ihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan häntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa jonkinlaista kummallista kunnioitusta.
Kolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne silenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä ihminen oikein ajatteli.
"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat sekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä."
Kun olimme työntäneet leivät uuniin — istuuduimme sen jälkeen juomaan teetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:
"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä". Hän ojensi minulle likaisen ja typistyneen paperiarkin.
"Rakas Sasha", aloin minä lukea, "tervehdän ja suutelen sinua tuhat kertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää, jolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään kanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa enää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja minäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin hyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon siis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En sinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun sinä — senkin sika — matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi. Kuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää osakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä unohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä. Tyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos minut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua. Jos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni jälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo vapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä sitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä mitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi."
Konovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä kädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.
"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?"
"Osaan."