"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun apulaisesi", sanoi isäntä käsiänsä hykertäen tarkastellessaan uuden leipojan tanakkaa muotoa. Tämä astui äänettömänä lähemmäksi sekä ojensi minulle jättiläiskätensä; me tervehdimme toisiamme. Hän istuutui penkille, ojensi jalkansa suoriksi eteenpäin, tarkasteli niitä ja sanoi isännälle:
"Ostappas minulle, Nikola Nikititsh kaksi paitaa ja päällysnahkaa jalkineita varten… Ja vähän kangasta lakiksi."
"Kaikki saat, älä hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat illalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän kyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua… Konovalovia ei kukaan loukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään peto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu, kun retikka panee veden vuotamaan silmästä… No niin, jääkää herran huomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä…"
Söimme kahden kesken.
Konovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen ympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa olivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli myöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja jauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä oli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin kaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi melkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla oli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa kuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja horjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.
Kaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia ja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui epämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse kumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea tätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:
"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?"
Vastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan silloin tällöin kulman alta toisiamme.
"Mokomakin vankila!" — huokasi hän. "Mennään pois kadulle, siellä voimme istua portin vieressä?"
Läksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.