"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä", vakuuttamalla äänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.
Isäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä säteilivät riemusta.
"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä olen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että ilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa… Olen pitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!"
"Oletteko jo saanut uuden leipojan", kysyin isännältä.
"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen. Sellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan onnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain. Kun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme — neljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan — anna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä, tietäisitpä mitenkä hän laulaa. — Sydän käy raskaaksi häntä kuunnellessa — pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja sitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan…"
Mestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.
"Kun hän kerran alkaa juoda — niin silloin et häntä millään enää pidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston köyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän katoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. — Tuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?"
"Kyllä", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.
Siellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen kookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen kulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä oli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita, avarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä kummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan rikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja niistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä puupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin, joka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia, kalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja miettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat minua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät ruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:
"Tällainenhan minä olen… älkää minua tuomitko, veljet…"