— Ettäkö viis sataa?
— Ei kai vähempääkään.
— Onpas se… tuota noin… koko summa! Annas, että olis se semmoinen minulla, poloisella pojalla!… Se olis yhtä huilutusta vaan.
— Jaa, maalla?
— Kuinkas muuten? Heti minä…
Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.
— Väsyttää minuakin… Eipä juuri jaksais…
— Kohta tullaan… Tuolla noin.
Tshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä nousevaa esinettä kohti.
Taivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä vihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.