— Mene hiiteen! — virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. —
Rakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö!
Vai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle?
Puhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni…
— Lähdetkö? — huudahti Kaapro kimakalla äänellä.
Hiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen kastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti Tshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi Tshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa. Tshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta puraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään. Mutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron kaino, rukoileva sopotus:
— Kultaseni! Anna minulle… nuo rahat! Anna Jumalan tähden! Mitä niistä sinulle?… Saathan sinä yhdessä ainoassa yössä… yhdessä ainoassa, kuulethan!… Mutta minä tarvitsen vuosikausia… Anna… minä rukoilen sitten sun edestäsi… ikipitkät päiväni… kolmessa kirkossa rukoilen .. sun sielusi pelastusta… Sinähän ne viskot virran viedä… mutta minä ne maahan panen… Anna minulle nuo rahat! Mitäs niillä onkaan arvoa sinulle?… Vai kovinko ovat kalliita? Yksi ainoa yö vaan, niin olet rikas mies! Tee sinä laupeudentyö! Mennyttähän sinä olet miestä… Eihän päivä sulle enää valkene… Mutta minä… Anna vainenkin minulle.
Säikähtäneenä, kummastellen, vimmoissaan istui Tshelkash hiekalla, taaksepäin heittäyneenä ja käsien nojassa. Ääneti hän istui, kamalasti tuijottaen talonpoikaan, joka oli painanut päänsä hänen polviinsa ja siinä läähättäen sopotteli pyyntöjänsä. Hän sysäsi Kaapron vihdoin syrjään ja kavahti seisaalleen. Pistettyään kätensä taskuun hän viskasi vesikaarenväriset setelit hänelle.
— Tuoss' on, koira! Syö ja ahmi! — kiljaisi hän kiihkeästi, säälien ja halveksien tuota ahnasta orjaa. Viskattuansa rahat hän tunsi jotain sankarimaista itsessään. Uhkeus loisti hänen silmissänsä, koko hänen olennossaan.
— Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua eilen… johtui maalla-olo mieleeni… Annas, arvelin, kun autan tuota poikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!… Voi sua, riepu! Senkin kerjäläinen!… Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden raadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!… Eivät tiedä mistä mies käy… Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!…
— Kultaseni!… Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen kasan minulle merkitsevän?… Tuhansien arvoinen se on minulle!… Nyt minä olen rikas mies, — vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja kätkien rahoja poveensa. — Voi sua, armas mies sentään!… En unohda sua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja lapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.
Tshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia, riemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta, juomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja kotoista, — ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä olentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan tule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella omasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä Kaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.
— Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! — huusi Kaapro, tarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.