Tshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta
Kaapro se laverteli lavertelemistaan:
— Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin tänne?… Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua airolla päähän… nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen… sinut justiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos löytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin! Eihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi hälyä nostaa… Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen henkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.
— Rahat tänne! — kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.
Kaapro riuhtaisihe kerran ja toisen… Tshelkashin toinen käsi kietoutui käärmeenä hänen ympärilleen… Kuului rikki repeävän paidan räsäys — ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen päässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat rimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena, suu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja viikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä kasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut; ei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.
— Onko mies onnellinen nyt? — Niin hän kysyi kesken nauruansa Kaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo kyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen kättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:
— Nnoin!…
Tshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin, kääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui häntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa päätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro juoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen pilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle, sulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja räiskeitä pursuili ilmaan.
Alkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui tiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne kutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki näkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan ei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla. Mutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro. Lintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen eteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen, punaiseen nesteeseen… Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä, kalpein kasvoin.
— Nousehan, veli! — kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen rapinaa.
Tshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi sanoen: