— Mene pois!…
— Veli! Anna anteeksi!… Paholainen vietteli… — puheli Kaapro vapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.
— Mene… mene tiehesi!… — kähisi toinen.
— Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!
— Ann… mene pois!… Mene helvettiin! — kiljaisi Tshelkash äkkiä ja nousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat silmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti nukuttanut. — Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! — ja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut, vaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä käsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt Kaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.
— Hyi! — ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.
Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:
— Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle anteeksi.
— Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!… — huusi Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen, sitoa sillä päätänsä. — Otitko rahat? — sähähti hän hampaittensa välistä.
— En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin turmioksi.