Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta vuotta. Kerran yöllä — se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen, — istuttiin me yhdessä: minä ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin tytär.
Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei sovi häneen verratakaan, — liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kuin se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.
Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään, kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaatti, vanha juureva herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa selässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra, kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka… hevonen kun vaan maahan polkaisee… niin jo kiiltokivissä säilä säihkyy kuin salama… lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta palanen, — ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: "Hei! Anna suuta, tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden." — Tyttö se vaan selkänsä käänsi. — "Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin", — näin se kerrassaan tarttui mahtava magnaatti ja heitti kukkaron hänen jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.
"Senkin tyttö!" huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja pölypilvenä mies katosi.
Huomenissa tuli uudestaan. — "Kuka tytön isä?" pauhaa hän kuin mikä ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. — "Myö mulle tyttösi, maksoi mitä maksoi!" — Mutta Taneli se sanoa paukautti: "Herrat ne vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaantuntoon, mutta minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään!" — Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulan palan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin — jo saavutti! — "Kuulkaa", — huutaa hän, — "kautta Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta!" — Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.
"Mitäs sanot, tytär?" virkkoi viiksihinsä Taneli.
"Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?" Näin kysäisi Radda meiltä.
Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.
"Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia."
Ja niin lähdettiin edelleen.