Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti pois, ratsasti niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.
Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin — äkkiä alkaa soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui, kuin tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka jälkeen ei enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina eläisi, — sellaista oli se soitto, kotkaseni!
Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä näkyviin ratsu. Selässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli meitä myhäillen.
"Kas, Zobár, sinäkö!" huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se
Loiko Zobár.
Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hiuskutreihin, mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa, jumaliste! Siltä näytti, kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa, naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut viho viimeinen tuho ja turmio, ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies oli minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni on olemassa tässä matoisessa maailmassa.
Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan. Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.
Radda sanoo: "Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin heleän ja herkän?" — Zobár naurahtaa: "Itse minä sen tein, enkä sitä puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan. Näethän!"
Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät, jottei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja virkkoi haukotellen: "Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja sukkelaksi. Turhia puhuvat ihmiset." Ja niin hän läksi loitommas.
"Vai on sulla, ylpeä impynen, niin terävät hampaat!" lausui Loiko. Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. "Terve, veljet! Tulin vieraisiin teille."
"Terve tultua, kotka!" vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin, haasteltiin ja käytiin maata… Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli, niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi miehen maatessa.