Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!

Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi äläkä poikkea syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen se, kotkaseni.

* * * * *

Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla, viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana, liikkumattomana piirinä.

— Hei hevot, hei! — huudahti heille lempeästi Makár ja taputti kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun sanoen: — Jo on aika käydä maata. — Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.

Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa vasten, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta, ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.

Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alta tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita…

Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle, vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.

Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa…

Arhippa vaari ja Lenjka.