Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrään siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj-virran nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa, ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa vasten tuskin erottikaan näitä kahta repaleista ja kutistunutta olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vain oli, toinen isompi, toinen pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen kanssa.
Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa, töyrään ja virran välitse. Torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti kiverältä oksalta: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle. Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä ja jota niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen alakuloiseksi. Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaalloisesti, ja ryppyjen uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuontuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeäsalpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.
Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vasten ne yksin häiritsivät aron äänettömyyttä… Siinä se levittelihe kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vasten kuvastui kaukana kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien… tahi äkkiä peittyi kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.
Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta, joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle. Mutta pian se katosi jälleen.
Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun ei milloinkaan ollut asunut aroilla, — hänet oli nälkä pakottanut lähtemään sinne. — Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen vertaa kykenee käymään.
Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin paljon välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana täältä, kotipuolessaan, Orlovan läänissä. Ja sitäpaitsi hän oli kovasti huolissaan pojanpojastansa… Minne joutuneekaan Lenjka?…
Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle…
Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat tshabanit, heidän suuret, äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet tataarit… johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään…
Ja sitten… ylen on matka pitkä Venäjälle… Ei sinne ennätä kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat rikkaita.
Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan hän on täällä niinkuin kotipuolessakin Venäjällä.