Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.
Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokonarpisissa kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.
— Joko tulee? — kysäisi hän ja suojellen kädellään silmiänsä vilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon säteissä.
— Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, — vastasi Arhippa verkalleen yhä edelleen, silitellen pojan päätä.
Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti.
— Jos osais uida, niin lähtis uimaan, — virkkoi Lenjka tähystellen joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja sointua vailla.
— Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolessa sellaisia ole. Miksikä se tuolla lailla väreilee? Juoksee niinkuin pelkäisi myöhästyvänsä.
Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.
— Mutta tiedätkös mitä? — sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. — Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen pään jalkaasi, mene sitten uimaan…
— Vielä vai! — venäytti Lenjka ymmärtäväisesti. — Kylläpäs keksit!
Luuletko sinä, ettei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.