— Minä meinasin, että noin rannemmalla vain… Mutta kyllä se virta sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti… Entäs keväällä sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta… Niityillekin se tuhot tekee. Ja niittyjä, näethän, — ei ääriä näy!
Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään siristellen.
— Katsos tuota! — puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti, puistellen tomua sormistansa. — Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare… hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti… niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa…
— Niin mitä sitten? — kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan, joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. — Mitäs sinä sillä meinaat? — lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.
— Sitä vaan, — sanoi Lenjka päätään heilauttaen. — Sitä minä meinaan, että tuommoinen se justiin on!… — Hän viittasi virtaan päin. — Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!… On sitä jo yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten paljoutta!
Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa ympärilleen.
Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle poikaa ja haasteli lempeästi:
— Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki tyynni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua Lenjka poika, voi!… Annas, että olisit oppinut lukemaan!… Mikä olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti… Peippostani, pientä tuiretuistani!…. Mitenkähän sinun vaan käynee?
Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.
— Maltahan nyt! — huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. — Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?