Vaari istahti ja purskahti itkemään painaen päänsä vapiseviin polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta, ja hartiat hytkähtelivät.
Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset. Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa kohinaa.
— No, älähän itke, vaari! — virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä, käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron näköisenä: — onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan…
— Pieksävät sinut siellä raajarikoksi… — sanoi vaari itkusilmin.
— Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, — huudahti poika jonkinlaisella uhmalla, — entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.
Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:
— Tahikka menen luostariin…
— Jospa vainenkin luostariin! — huokasi vaari vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.
Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.
— Lautta hoi!… Lautta ho-hoi! — tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kurkku.