Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.
Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa, näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selkoselällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, — kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.
— Hoi, ho-hoi!
Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.
— Päivää! — mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä kerjäläisiä.
— Venäjänkö maasta?
— Sieltä juuri, ystäväiseni, — vastasi Arhippa kumartaen.
— Nälkäkö on siellä, vai?
Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.
— Torakatkin nälkään kuolevat!