— Mitä sinä parut?
— Nii-in! — sanoa venäytti tyttö. — Jospa sinulta… — ja äkkiä hän laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi huutaa uudelleen.
— Johan nyt! — virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.
— Ämmä! Ämmä kerrassaan… Hyh semmoista!
Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön punertavain, hienojen sormien välitse pursahtaa kyynel toisensa perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja veti kätensä takaisin. Tyttö se vain itki itkemistään sanaakaan sanomatta.
— Kuules! — virkkoi Lenjka oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. — Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla tavalla! Löikö ne sua?… No meneehän se ohi! Vai muutako vielä? Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla. Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään…
Ottamatta käsiä kasvoiltansa tyttö puisteli murheellisena päätään ja virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään nostaen:
— Huivi katosi!… Taatto toi markkinoilta… Sininen oli semmoinen, kukikas… Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! — Ja taas hän alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja tuontuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!
Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelonalaisena hän vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli tyttöä.
— Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne… — kuiskasi hän hiljaa. Mutta huomattuansa, ettei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, hän vetäysi vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään, kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta läkähtymäisillään ja pelosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen jalkainsa juuressa. Lenjka nousi ja läksi pois masentunein ja loukatuin mielin ajatellen, ettei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan moniaan askeleen hän äkkiä kääntyi ympäri, pysähtyi tytön kohdalle ja nojautuen säleaitaan koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.
— Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että katosi… Mitäs tuota niin kovin!…