— Tulen.
Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan kymmenisen askelta hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samanlaista kuin jos kämmenellä olis pyyhkäissyt guslaa [eräänlainen kielisoitin] paksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka kerta kun hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa parkua.
Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan. Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen, minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.
Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan hetken aikaa oksain lävitse taivasta vaipui hän sikeään uneen. Tiheä aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain silmiltä.
Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua, ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon molli-äänteeseen ja elpyivät jälleen uudella voimalla. Parku ja nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti aroruohon lävitse maantielle.
Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa, kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa. Ylimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä… Mahtaa olla aika veitikka!
— Mitä sinä itket? — kysäisi Lenjka nousten seisomaan, kun tyttö oli tullut hänen kohdalleen.
Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä, nyyhkyttihän vain vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa, sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja läksi edelleen.
Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan tytön jälkeen.
— Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen… häpeähän on tuolla lailla! — rupsi hän haastamaan ollessaan vielä taampana hänestä. Saavutettuaan hänet katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan, kohauttaen ties mistä syystä olkapäitään: