— Pitää tulla… Niin käskettiin. Kas niin!
Hän kääntyi heihin selin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan taakseen ja nähdessään, etteivät toiset liikahda paikaltaankaan, kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti:
— Joutuun nyt!
Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen perässään.
Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat. Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin poika aavisti ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin, Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä, jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö silloin… He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä… Hiekka oli sohissut laineen siirrellessä sitä… Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksiantamusta anoen.
— Lenjka!
Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kyljessään, ja katsahti vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä. Kasakka kulki noin viiden askeleen päässä heistä edellä, piippuansa poltellen ja mennessään katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin kääntymättä. — Otas tämä… heitä heinikkoon… mutta pane paikka merkille… jotta löydetään perästäpäin, — kuiski vaari tuskin kuuluvalla äänellä. Hän läheni aivan lähelle poikaa ja pisti hänen kouraansa jonkun riepukäärön.
Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi aron ruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään selkään hän ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun heinikkoon. Heitti ja — pysähtyi hämmästyneenä.
Riepu aukeni pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen huivi, kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen pienen, itkevän tytön hahmo. Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli… Hänen itkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä…
Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan pöydälle… Niitten yli kumartui sitten monta korkealakkista päätä. Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat hämyssä ja näyttivät kamalan uhkaavilta… Sitten kuului vaari käheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan miehen käsissä.