— Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!… Viaton olen minä, sen näkee
Jumala, — huusi vaari räikeästi.
Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.
Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen heiveröinen ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.
Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin se olisi käynyt siellä suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen ulos viskannut.
— Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! — paukautti joku, niinkuin olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.
— Entäs kun ovat kätkeneet? — huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.
Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.
Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut hänen eteensä.
Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä, räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat valuessaan poskia myöten kaulalle.
— Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään vainenkin. Päästivätpäs näet, peijakkaat.