Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä tuntui, kuin olisi päässä jotain raskasta ja niinkuin pää nyt juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.
— Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun. Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!
Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa hänet siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen tuimasti. Lenjkasta näytti silloin, kuin joukko pieniä, ilkeitä, valheellisia käärmeitä katselisi häntä vaarin rypyistä… Hän säpsähti ja silmäsi ympärilleen…
He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella, käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. YÖ oli jo. Kuu oli noussut ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervän punaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot maahan: verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin halkeamiin maassa… Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet taivaalla välkkyvien kullanheleäin tähtien kanssa.
— Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, — sanoi vaari.
— Istutaanhan vielä! — vastasi Lenjka hiljaa.
Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen leveätä rintaa vasten… Siellä, niin hän kuvaili mielessään, on suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä, sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään… ei heiltä tarvitse leipää pyytää, itsestäänkin antavat… Ja kun aro yhä laajenemistaan laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samanlaisen kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä nähdä… Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.
Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.
Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli suonenvetoisesti; silmät olivat selkoselällään, ja niissä paloi joku pidätetty riemastus, — tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä kauemmas vaarista.