— No istutaan, istutaan… — jupisi vaari ja kopeloi povessansa, typerästi myhäillen.
Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.
— Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! — huudahti vaari äkkiä riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta, ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. — Hopeata! Aatteles: hopeata!… Puolensadan ruplan veroinen! — kuiski ukko.
Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti. Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.
— Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! — rukoili poika kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.
— Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!… Minä kurkistin sisään akkunasta… siinä se riippui, tikari… sieppis vaan, niin jo se oli minulla povessa… Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon. Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja otin tämän ylös… Pöllöjä!… Otin minä huivinkin… kas tässä se on!…
Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt sitä Lenjkan edessä.
Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vain tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä, haukkumaan heitä… Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut, kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat, niinkuin tuuli niitä heilutteleisi… kuuluu tuimain, äkäisten äänten humua… Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä, ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla… Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko varasti, poika varasti!"… Lenjka vilkaisee salavihkaa sinnepäin ja huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän ja jota oli tahtonut puolustaa… Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltään, mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi, ja neuloina ne pistelevät häntä.
Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli heittänyt tytölle.
Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään, myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyistä.