Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi lyönyt pieneen, särkyneeseen kirkonkelloon.
— Mitä, poikaseni!… Hirvittääkö, vai? — virkkoi vaari käheästi, liikahtamatta.
Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui, kuin hän olisi lausunut sanansa jollekin muulle.
Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin salaperäistä, ikäänkuin se olisi mistä varoitellut. Mutta kauempana se oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä tiheämmin leimahteli taivas.
— En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan, sade hukuttakoon ja salama kuoliaaksi lyököön, — puheli ukko läähättäen. — En lähde! Mene yksin!… Tuossahan se stanitsa on… Mene!… Minä en tahdo, ettäs istut tässä… Lähde tiehesi!… Mene, mene!… Mene!
Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.
— Anna anteeksi, vaari! —- rukoili Lenjka lähennellen ukkoa.
— Vai niini… en lähde… enkä anteeksikaan anna… Seitsemän ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut… Kaikki yksin sinua varten… sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitään tarvitse… minä kuolen… kuolen tuossa paikassa… mutta sinä sanot: vaari on varas… Kelle hän varastaa? Sinulle… sinulle vaan. Tuoss' on, ota… ota… Sinun elämäsi varalta… koko elämäsi varalta minä kokosin… ja varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki… Hän tietää minun varastelleen… tietää niinkin… Hän rankaisee minua. Hän ei armahda minua, vanhaa koiraa… pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet rangaissutkin minua… olethan Sinä rangaissut minua?… olethan?… Lapsen käden kautta sinä minut kuoliaaksi löit!… Oikein se on, Herra!… Syystä sen teit… Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!… Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun sieluani… Voi… siinä se…
Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan rintaan kylmää kauhistusta.
Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin ankarasti ja kiireisesti, kuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäen sinisessä valossa, milloin vajoten kylmään, raskaaseen ja synkkään pimeyteen, joka kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kaukaiset tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.