Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.
Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä: muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa. Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.
— Allah akbar! — huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen, harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.
Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta. Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten. Se näyttää miettivän, tuntevan…
Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä, jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin mietiskellä.
Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi, tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella taas.
Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa, hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren kanssa.
— Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se, joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri vaahdossa tuossa… Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa… Kenties se on hän… Kukapa sen tietää?
Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.
— Rahim! Kerro satu! — pyydän minä ukkoa.