Jakow tarttui Malvan ojennettuun käteen ja huusi mielissään:
"Odotahan niin saat nähdä! Minä sinut kylvetän, minä!"
Hän kiskoi tytön puoleensa seisten vedessä hartioihin saakka; laineet huuhtoivat yli pään murskautuen purren laitaan ja viskaten vesipisaroita Malvan kasvoille. Tyttö ummisti silmänsä ja nauroi, äkkiä hän huudahti, hypähti veteen, missä hän ruumiinsa painolla kaasi Jakowin kumoon.
Ja taas uudistui sama hurja leikki; kuin kaksi suurta kalaa he sukelsivat vihreässä vedessä ähkien ja puhkien ja pärskytellen vettä toistensa päälle.
Ylhäällä katseli aurinko heitä hymyillen ja kalastamon akkunatkin hymyilivät kuvastaessaan nauravan auringon ensi säteilyä. Laineet loiskien ilakoivat näkymättömän voiman nostattamina ja kalalokit lensivät kirkuen ilmaan heidän päänsä ylitse, pelästyneinä siitä melusta, minkä nämä kaksi ihmistä saivat aikaan.
Vihdoinkin nousivat he väsyneinä, hengästyneinä ja yskien kylmästä kylvystä asettuen rannalle auringonpaisteessa lepäämään.
"Hyi", sylkäsi Jakow hymyillen happamalla naamallaan. "Kuinka vastenmielistä onkaan tuo vesi! Sitävarten sitä onkin niin paljon maailmassa!"
"Maailmassa onkin aina paljon sellaista, mikä on kehnoa ja alhaista… esimerkiksi juuri poikia… niitä on täällä aivan yllinkyllin", nauroi Malva kiertäen vettä tukastaan.
Hänen tukkansa oli tumma ja tuuhea ja kähärä.
"Siksikö sinäkin olet omaksesi valinnut vanhuksen", nauroi Jakow pilkallisesti tuupaten tyttöä kyynärpäällään kylkeen.