"Ei haittaa mitään… No hyvästi, Jakow!"
"Hyvästi!"
He seisoivat vastakkain tietämättä mitä tehdä. Tuo surullinen sana "hyvästi", mikä tänä hetkenä useasti ja kolkkona oli ilmassa kuulunut, herätti Jakowin povessa hellän tunteen isäänsä kohtaan, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen ilmaistuksi — syleilisikö hän isäänsä kuten Halvakin, vain puristaisiko hänen kättään niinkuin Serjoschka? Vasili puolestaan tunsi tuon poikansa epäilyksen, mikä ilmeni asemasta ja kasvojen ilmeestä, itseään loukkaavan ja sitäpaitsi hänkin tunsi samallaista ujoutta Jakowia kohtaan. Malvan suutelot ja kohtaus hiekkasärkällä tuon tunteen hänessä herättivät.
"Niin… muistahan äitiäsi", sanoi Vasili lopuksi.
"Kyllä, kyllä, ole vain huoleti", virkkoi Jakow sydämellisesti hymyillen. "Kyllä minä…" Ja varmuudeksi nyökkäsi hän päällään.
"No… sitten ei ole muuta enää! Eläkää onnellisina ja olkoon Jumala kanssanne… älkää minusta pahaa ajatelko!… Kuulehan Serjoschka. kattilan olen kaivanut hiekkaan, vihreän veneen perän kohdalle."
"Mitä nyt enää kattilalla teemme", kysyi Jakow samassa.
"Hän on perinyt paikkani… tuolla hiekkasärkällä…", selitti Vasili.
Jakow katsoi kadehtien Serjoschkaa, loi sitten katseensa Malvaan ja painoi päänsä alas salatakseen riemunvälkkeen silmissään.
"Hyvästi veljet… nyt menen!"