Jakow astui askeleen taaksepäin ja sanoi pelokkaasti:
"Odotahan hetkinen! Itsehän Malva on…"
"Suu kiinni — nyt on tarpeeksi siitä asiasta puhuttu! Mitä olet sinä oikeastaan miehiäsi? Sinulle ei kuulu, senkin koira, syödä lammas suihisi — ole kiitollinen, jos eteesi viskataan luut jyrsittäväksi… No?… Mitä siinä töllistelet?"
Jakow katsoi Malvaa. Tytön vihreät silmät katsoivat häneen pilkallisesti, halveksivasti ja hän hiipi hellänä Serjoschkan puoleen; hiki virtasi Jakowin ohimoilla.
Molemmat he rinnakkain kulkivat hänen luotaan pois ja päästyään hiukan etäämmälle purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Jakow painoi oikean jalkansa syvälle hiekkaan, jääden siihen asentoonsa kuin kivettyneenä seisomaan hehkuvin poskin ja raskaasti huokaavin rinnoin.
Kaukana etäisyydessä liikkui pieni tumma ihmisolento — keltaisia, kuolleita hiekkalaineita: oikealla kimmelsi auringossa iloitseva mahtava meri ja vasemmalla ulottui synkkä, yksitoikkoinen, autio hiekkaerämaa loppumattomiin. Jakow katseli yksinäistä olentoa ja räpäytti silmiään, joissa loukkaantunut ylpeys taisteli taisteluaan ja hieroi lujasti rintaansa molemmilla käsillään…
Kalastamossa oli työ täydessä käynnissä.
Jakow kuuli Malvan syvän, heleän äänen lujaa huutavan:
"Kuka on ottanut puukkoni?…"
Laineet lauloivat, aurinko kimmelsi, meri hymyi…