Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.
"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle", selitteli keittäjätär surkealla äänellä.
Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat.
"Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."
Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne: toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.
Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.
Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä kuin mieletön.
"Kas… tuolla tulee Orlow."
Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella, niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi tämä:
"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui kaikille tahoille.