"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia. Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee, miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä henkilö."
Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen. Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.
Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään. Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.
Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.
Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:
"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta, joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin: no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys. Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten, piru tiesi… Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista? Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu. Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"
Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja muut!